tiistai 26. toukokuuta 2015

Tunnesyömisestä tunnetreenaamiseen.

Meille ihmisille on nykymaailmassa aika yleistä tunnesyöminen. Syödään iloon, suruun, onnistumisiin ja pettymyksiin. Hyvä ruoka ja parempi mieli..onhan se totta, myös omalla kohdalla jossainmäärin. Nykyään ruuan mielihyvä kyllä istelläni liittyy eniten iloon ja hauskanpitoon, muttei asia ole todellakaan aina ollut näin.

Vuosia söin lähinnä suruuni ja stressiini. Eikä tämä ruoka ollut mitään jauhelihaa ja perunamuussia kiloittain, vaan suklaata ja sitä sitten jopa kilottain. Suklaata söin, vaikkei olisi ehkä kannattanut. Ja vaikka sen hakemaan lähteminen oli vaikeaa ja tuskaista. Olen vähän semmonen persoona varsinkin surussa ja stressissä, että haluaisin vain makoilla sängyssä puoliunessa. En liikkua mihkään.

Ja ennen noin teinkin, kunnes tajusin että sehän tekee aika hallaa mielelle, koska on yksin ajatustensa kanssa ja yleensä vielä neljän seinän sisällä.

Mulle viimeviikonloppu oli todella raskas henk.koht. syistä. 14 tuntia junamatkaa sisältävä viikonloppu väsytti niin fysisesti kuin henkisestikkin. Enemmän vetoaisin nyt tämän väsymyksen syyhyn tuon henkisen puolen.

Sunnuntai-iltana kun kotiuduin takaisin Turkuun menin reenaamaan. Kello oli vaikka mitä, mutta oli pakko saada purkaa fiiliksiä ja ajatuksia, mitä ei muille pysty sanoa tai ehkä osaa pukea sanoiksi.

Reeni oli keskinkertainen. Ei mitenkään kummonen.Mutta aivot saivat ns lepohetken. Treenin jälkeen olin kyllä uupunut eli riisikakkujen ja leikkeleen syönnin jälkeen unille. 

Eilen väsytti. Paljon. Olin töissä vain 5 tuntia, mutta harvoin niin uupunut töiden jälkeen. Piti mennä salille ja päätin nukkua hetken ennen sitä, mutta nykyään en osaa niin hyvin nukkua keskellä päivää, mikä on todella ärsyttävää!

Join kahvia, lepäilin ja soittelin kavereille ja hain heiltä fiilistä ja iloa päivään. Kiitos vaan kaikille, keiden kanssa sain höpistä ees hetken. Tiedätte kyllä. <3

Viimeisen puhelun jälkeen vetäsin jo treenibanskun, mutta ei. Mieli veti sänkyyn niin ahkerasti, että katsoin salkkarit ja aloin nukkumaan. Ja nukuinkin 11 tuntia, eli tunnin vielä enemmän mitä la-su yönä. Heräsin herätyskelloon ja väsytti, edelleen.

Söin aamupalan ja parin tunnin päästä kimpsut ja kampsut kasaan ja salille. Moni voi miettiä, että hullu akka, senhän pitäisi levätä. Mutta mulla on eri väsymysoloja. Fyysinen ja henkinen. Mikäli henkinen puoli on vain väsynyt, menen silloin treenaamaan. Treenin ei tarvitse olla edes superkova, niin saan silti helpotusta. Tänäänkin lähdin vedet silmissä salilta, eikä se ollut pettymys suht paskaan jalkatreeniin. Se oli helpotus, mikä seurasi siitä, että annoin aivojeni hetken levähtää. Ja nyt jaksaamyös sitten paremmin töissä. Eli musta aina winwin-tilanne.

Treeni on mulle siis niinkuin jollekkin syöminen ja varsinkin näin suomalaisille juominen. Parin lasin jälkeen viiniä on helpompi antaa piilossa olleiden kyyneleiden tulla. Mulla sama saattaa tapahtua treenin jälkeen.

Varsinkaan näin dieetillä kun on ollut ilman sokeria, mulla ei ole tullut mieleenkään vetää mitään suklaata ja itkeä peiton alla. Päinvastoin, syöminen on ollut jopa hankalaa.

Siitä olen iloinen ,että olen saanut tunnesyömisen käännettyä tunnetreenaamiseen. Toki, ihan samallailla sinne on vaikea lähteä nostamaan rautaa, kun hakemaan se levy suklaata. Mutta kun tietää, että siitä saa helpotusta, on se ahteri helpompi pelipaikalle raahata, oli se kauppa tai sali.

Ja selkeesti, tässä on rakkaus lajiin. Treeniä ei ole missän vaiheessa mun pakko tehdä, eikä syödä terveellisesti. Silti sitä teen, 100% omasta tahdosta. Toki, mulla oli punttiksen suhteen vähän motivaatiopulaa parisen kuukautta, mutta niinhän sitä jokaisella on. Silti ajatus taas tälläisestä intohimoisesta ja aktiivisesta treenaamisesta kolkutti päässä ja olen niin onnellinen, että olen taas niin sanotusti takaisin pelissä mukana!

Oletteko te saaneet korvattua tunnesyömisen jollain muulla vai onko se ikinä ollut teille edes ongelma?

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Miten mulla vaikuttaa some itseni hyväksymiseen sellaisena kuin olen?

Jos pääsisitte selaamaan mun instagrammia ja facebookin feediä, ei olis epävarmaa sen jälkeen, millainen on mun kauneusihannekroppa (puhutaan sitten naisista tai miehistä.)
Girls who lift, boss girls, girls with muscle, Yes I'm a girl,Yes I have a muscle. Tuossa muutama lempparisivusto mitä seuraan molemmissa. Kovakuntoisia naisia.

Onko nämä naiset mun tavoitekropan omaavia? 

Nojoo, voisin vastata tuohon että kyllä ja ei. Tottahan toki haluan joskus olla monen "maallikon" silmään jopa oksettavan lihaksikas (natuna pääsee yllättävän lihaksikkaaksi, toki se vaatii vuosia.) Toisaalta, en tavoita kenenkään tietyn ihmisen kroppaa tavoitteekseni, koska meillä jokaisella kuitenkin on se oma luontainen fysiikka. Turhaa tavoittelen jotain latinolantiota. Ei tuu tapahtumaan ,vaikka mitä lantion notkautuksia tekisin. :D Puhun nyt siis lantion leveydestä, en perseen koosta. Peppua saa kasvatettua kyllä, mutta ei siitäkään mitään silaripeppua saa tekemälläkään. Tosin, en edes haluaisi silaripeppua. 

Muistan, että teini-iässäni ollessani isosiskoni, äitini ja melkeimpä kaikki vanhemmat ihmiset sanoivat minulle, että kyllä ne ulkonäköpaineet helpottaa ajanmyötä.

En uskonut tollaista "soopaa". En tietenkään. Olin varma, että tulen melkein aina jollain tapaa karttamaan peilikuvaani ja olin jo turruttautunut tähän ajatukseen.

Täytän tasan viikon päästä 23. Tosi laimea ikä. Aika mitäänsanomaton. Odottaa jo 25-vuotis bileitä, mutta toisaalta ei halua että ne tule ainakaan nopesti. Mutta kyllä se kaks vuotta menee aika nopiaa. 

Jotain olen kuitenkin nyt lähi kuukausina...viikkoina.. tai oikeistaan lähipäivinä tajunnut; mä oon alkanut oikeesti hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ja se on tosi hämmentävää.

Huomaan sen mm siitä, että painan enemmän kuin vimevuonna. Mussa on selkeesti enemmän läskiä. Mutta silti mulla on hyvä olla. Tosin, lähden silti dieettaamaan, koska ois kiva että edellisvuoden kesävaatteet mahtuu päälle. Muute tulee kallis kesä. :D

Asia, missä huomaan somen vaikutuksen on se, että en millään antaisi näiden positiivisten ajatusten tulla mun päähän.Alitajunta oikein karjuu, että kato ny niitä huonoja kohtia. Siis what?:D Ihme toimintaa.. mutta ehkäpä se kun on niin kauan nipottanut itelleen näkyy tässä. 

Ja TOTTAKAI tähän lajiin kuuluukin tuijottaa heikkouksia, että mitä lähdetään varsinkin kehittämään. Eli niitä pitää tutkailla. Mutta ajan tässä nyt sitä pointtia, miten niitä tarkastelee.

Onko se rakentavaa kritiikkiä ,vai ainoastaan itsensä mollaamista?

Mitä järkeä olisi harrastaa, jos ei koskaan voi olla tyytyväinen jo saavutetusta? Pelkkä itsensä herja saisi ainakin itse itseni luopumaan harrastuksesta. Oli kyseessä mikä harrastus tahansa.

Niin ja toki voisin lopettaa sivustojen seuraamisen, mutta ne motivoi. Ja ei sivujen pidä kadota, vaan mun jatkaa tätä henkistä prokkista.

Mm. kisolavoista kysellään edelleen. En nouse ikinä, jos en saa asennetta itseäni kohtaan semmoselle levelille, et joitaki se jo ketuttaa ja vaikutan ehkä tuntemattomille itserakkaalta. Vaikka tavoitteeni on joku päivä olla järkkymätön itsevarma, mutta jalat maassa.

Mukavaa keskiviikkoa kaikille!:)

ps. nykyään ig: @massamustonen, missä saatte kattoo mun filtterillä läträttyjä kuvia. Nyt tänne kuitenkin se kauhee ja pelätty #NOFILTER kuva parin päivän takaa. ;)